2013-07-14

Miten sairaalakokemukset muuttivat suhtautumiseni alastomana olemiseen: Osa 1/2

Tämän artikkelin ykkösosassa kerron, kuinka ongelmallisena ja ahdistavana koin alastomana olemisen ennen sairaalakokemuksia. Myöhemmin julkaistavassa kakkososassa kerron niistä sairaalakokemuksista ja kuinka minusta sittemmin tuli naturisti.

Alastomuus oli minulle valtava ongelma lapsuudesta alkaen syksyyn 2011 saakka, jolloin tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Varsinkin lapsena ja nuorena mutta myös myöhemminkin tunsin, että minua ei hyväksytä, koska en ole ruumiinrakenteeltani tarpeeksi miehekäs.

Kouluaikana isä koitti ohuita olkapäitäni ja sanoi, että minun pitäisi vahvistaa niitä painonnostolla. Hänen sisarensa neuvoi, että minun pitäisi liittyä voimisteluseuraan lihasten kasvattamiseksi. Kouluaikana en kehdannut mennä yhtään kertaa voimistelusalin yhteydessä olevaan suihkuhuoneeseen, etteivät luokkatoverit näe minua alastomana. Murrosiän muutokset tulivat minulle vuosia myöhemmin kuin monille muille ja olisin varmasti joutunut raa'an pilkan kohteeksi kehittymättömyyteni vuoksi. Isän kanssa kävin saunassa viimeisen kerran muistaakseni noin 12-vuotiaana. Sen jälkeen en kehdannut mennä saunaan kenenkään sukulaisen kanssa, edes sukumme kesähuvilalla. Oppikoulun viidennellä luokalla olin luokan pienimpiä, mutta lukioaikana venyin 189 cm pituiseksi. Eräs luokkatoverini totesi nähtyään minut kesäloman jälkeen: "Voi vittu, mikä hujoppi!".

18-vuotiaana olin kesän työssä Saksassa ravintolassa Syltin saarella, mistä saksalainen alastomuuskulttuuri taisi aikanaan lähteä liikkeelle. Sylt on Pohjanmeressä hyvin lähellä Tanskan rajaa, noin 12 km päässä mantereesta. Sinne kuljetaan junalla, jossa henkilöautojen kuljettajat ja matkustajat istuvat autoissaan. Silloin sanottiin, että Syltillä on kesällä 40.000 asukasta, mutta talvella vain 40. Kilometrien pituisella hiekkarannalla oli alastomille osoitettuja pätkiä, joiden kummassakin päässä oli kyltti "FKK-Strand" (Freikörperkultur-Strand, vapaasti suomennettuna "vapaavartalokulttuuriranta"). Pukeutumista koskeva kyltti oli vain alueelta poistuville: "Ei ilman vaatteita tämän alueen ulkopuolelle!". Työpaikkani saksalaiset opiskelijat kutsuivat aluetta Abessiniaksi (saksaksi Abessinien). Se tuli kuulemma sanoista "ab esse" = "olla ilman". Kun sinne tuli eräs suomalainen tyttö töihin pari viikkoa minun jälkeen, yksi saksalainen mies kysyi häneltä, onko hän koskaan ollut Abessiniassa. Tyttö luuli, kuten minäkin aluksi, että on kysymys jostakin arabimaasta. Kun tyttö vastasi kieltävästi, saksalainen mies kertoi, että tässä ihan lähelläkin on sen niminen paikka ja kysyi, lähtisikö tyttö sinne vapaapäivänä retkelle hänen kanssaan. Tyttö sanoi lähtevänsä mielellään, mutta ei kyllä arvannut, minne joutui ja mitä hänen odotettiin siellä tekevän! :)) Itse kävelin uteliaisuuttani vain yhden kerran sen alueen päästä päähän ja takaisin uimakassi kädessä vaatteet päällä sen näköisenä, kuin olisin juuri sinne tulossa tai sieltä lähdössä. Kokemus oli sikäli yllättävä ja sellaisena mieleenpainuva, että siellä tuntui olevan vähemmän seksikkyyttä kuin ns. tekstiilirannalla. Siis aivan päinvastoin kuin mitä olin odottanut.

Opiskeluaikana yritin seurustella tytön kanssa, joka laittoi kerran sormensa ranteeni ympäri ja valitti, että ranteeni ovat kovin ohuet. Hän oli maatalon akateeminen tytär, joka halusi löytää perinteisen vahvan suomalaisen miehen. Pidin jonkin aikaa lyhythihaista paitaa, mutta pitkät laihat käsivarteni herättivät kiusallisella tavalla kaikkien huomiota. Sitä ennen tai sen jälkeen en ole koskaan kehdannut esiintyä lyhythihaisessa paidassa. Yliopistolla oli assistenttina yksi matematiikan opiskelija, jolla oli yhtä laihat ja kalpeat käsivarret esillä, mutta hän teki itsemurhan. Armeijassa pärjäsin kuitenkin yllättävän hyvin. Palvelin silloisessa rannikkojääkäripataljoonassa, jota pidettiin laskuvarjojääkäripataljoonan jälkeen fyysisesti rankimpana koulutuspaikkana, ja pääsin upseeriksi saakka. Monilta vahvoilta miehekkäiltä miehiltä katkesi pinna ja samalla ura, mutta minulta ei, koska keskityin vain jaksamiseen. Jokaviikkoinen sauna oli minulle henkisesti raskain palvelutapahtuma. Myöhemmin työelämässä jouduin kerran kuntotestiin, jossa todettiin, että olen "alipainoinen läski". Siis heikko lihasvoima ja matala painoindeksi, mutta silti liian korkea rasvaprosentti.

Eri vuosikymmenillä kävin usein Uimastadionilla tai eri uimahalleissa, mutta en yleensä koskaan käynyt niiden saunoissa, missä olisi pitänyt ottaa uimahousut pois. Enkä tietenkään koskaan harrastanut mitään opiskelu- tai muiden kavereiden kesken saunomista. Yhden kerran eräs opiskelukaverini, joka oli myös hyvä ystäväni, löysi minut Pihlajasaaresta, missä olin uimahousut jalassa, mutta muuten alasti aurinkoa ottamassa. Koin hänen läsnäolonsa erittäin kiusallisena. Kerran tapasin erään kouluaikaisessa kesätyöpaikassa tutuksi tulleen miehen Yrjönkadun uimahallissa, jossa uidaan alasti. Hän odotti, että menisimme altaasta yhdessä saunaan, mutta minä en kehdannut, vaan jatkoin uimista siihen saakka, kunnes hän kyllästyi odottamaan ja lähti pois. Kävin siis sellaisessakin paikassa luottaen siihen, että siellä ei ole ketään tuttuja. Ventovieraiden kanssa alastomana olo ei ollut niin noloa. Myös kahdella Playa del Inglesin matkalla olin hetken nakurannalla alasti eikä tuntemattomien ihmisten ohikävely nolottanut. Pitkään siellä ei voinut palamatta olla.

Työelämässä menestyin melko hyvin, mutta minulla oli aina pelko, että menetän esimiesteni, kollegojeni ja alaisteni arvostuksen, jos he näkevät, kuinka epämiehekäs olen alastomana. Siksi en koskaan käärinyt hihoja ylös ja osallistuin vain pakollisiin saunatilaisuuksiin, joissa usein isomunaiset miehet mielellään esittelivät sukukalleuksiaan. Kun nousin organisaatiossa ensimmäisen kerran riittävän ylös, eräs johtaja ilmoitti, että minut on kutsuttu osastopäälliköiden joulusaunaan ja lisäsi: "Siellä sinut tutkitaan munaskuita myöten." Hän ei itse koskaan osallistunut saunatilaisuuksiin, vaan keksi aina jonkin ilmiselvän tekosyyn tai järjesti jonkin tärkeän menon samaan aikaan. Taloyhtiömme talkoista olen aina poistunut siinä vaiheessa, kun porukka lähtee talkoosaunaan.

Kevättalvella 2011, ollessani Meilahden sairaalassa leukemiahoidossa, minulla oli jonkin aikaa huonekaverina niin huonokuntoinen mies, että hän tarvitsi hoitajan avukseen joka kerta käydessään vessassa tai suihkussa. Silloin vielä ajattelin, että sellainen olisi äärimmäisen noloa. Solunsalpaaja- eli sytostaattihoitojen aikana eräs naislääkäri tarkasti muutaman kerran peräaukkoni, koska solunsalpaajat rikkovat kaikki limakalvot suusta peräsuoleen saakka, mutta etupuolelle hän ei katsonut. Sellaisessakin veritautien erikoislääkärin suorittamassa tarkastuksessa, jossa käytiin periaatteessa kaikki mahdolliset ihomuutokset tarkasti läpi, sai pitää lyhyet alushousut jalassa.

Syksyllä 2011 kaikki sitten olikin jo toisin, niin minuun kohdistuneet toimenpiteet kuin omat asenteenikin. Siitä kerron tämän artikkelin myöhemmin julkaistavassa osassa 2.